Haaviston kannalla

Tein päätöksen tukea 2. kierroksella presidentiksi Pekka Haavistoa. Perusteina sekä järki- että tunnesyyt. Painavimpana ajatus siitä, millaisen Suomen haluaisin jättää perinnöksi lapselleni. Pekka on myös tehnyt minuun hyvän vaikutuksen kun on ollut ilo tavata häntä kehy- ja demokratiatilaisuuksissa. Keskustanaiset järjestönä jättää äänestyspäätöksen jokaisen omaksi asiaksi, tämä on henkilökohtainen kantani.

Sinut toisten kanssa

Ihminen on sosiaalinen eläin. Meihin on sisäänrakennettuna perustarve olla tekemisissä toisten ihmisten kanssa. Mutta onko sillä merkitystä, keitä nämä toiset ovat?

Nykyaikana korostetaan avoimuutta ja tehokkuutta myös ihmissuhteissa. Vaikka yhteiskunnallinen hypetys pyörii monipuolisen vuorovaikutuksen ja verkostoitumisen ympärillä, todellisuus saattaa olla toinen.

Elämänpiirimme ei ehkä ole niin rikas kuin uskottelemme muille ja itsellemme sen olevan. Suvaitsevaisuuden airueena itseään pitävä kosmopoliitti ei välttämättä ole koskaan ollut tekemisissä vammaisen ihmisen kanssa. Joillekin on vaivaannuttavaa olla vanhusten seurassa kun on vaikea keksiä mitä ”niiden” kanssa juttelisi.

Monen tuttavapiiri muodostuu ihmisistä, jotka ovat aikalailla samanoloisia ja -ikäisiä kuin henkilö itse. Kautta aikojen ystävyyssuhteet ovat tietysti muodostuneet samoja asioita jakavien kesken. Kuitenkin, jossain historian vaiheessa olemme myös olleet helpommin tekemisissä vanhusten, lasten ja vammaisten ihmisten kanssa.

Sellainen kehitys on huolestuttavaa, jossa eri väestönosat elävät arkeaan melko lailla erillään toisistaan. Ihmisten luokittelu ja lokerointi palveleekin lähinnä järjestelmälähtöistä ajattelua ja erottelevaa politiikkaa. Toivottavasti vallassa oleva hallitus ei tämän kaltaisen arvomaailman pohjalta ehdi tehdä korjaamattomia virheitä.

Samanlaisia on kaikkein helpoin suvaita. Ehkä vaatimus erilaisten ihmisten suvaitsemisesta on jo perusperiaatteeltaankin kohtuuton. Sen sijaan, olisiko kestävämpää ajatella, että olemme kaikki samanlaisia – vammaisuudesta, iästä, ihonväristä tai muista ominaisuuksistamme huolimatta.

Niitä, joille ajatus kaikkien ihmisten samankaltaisuudesta tuntuu vaikealta, voimme kannustaa testaamaan sen kestävyyttä tosi elämässä. Voivat yllättyäkin.

Se taitaa olla niin, että kun on sinut toisten kanssa niin on helpompi olla sinut myös itsensä kanssa.

Hyvää vuotta 2012 kaikille!

Ihmisen kokoinen väkivalta

 Lehtien pikku-uutisista on voinut viime aikoina taas lukea useista suomalaisista väkivallan teoista. Nainen surmattiin raa'asti, miesten ilta päättyi tappoon, isä epäillään lastensa murhasta..

Nämä uutiset eivät useinkaan ylitä television iltauutisten kynnystä ellei ole kyse poikkeuksellisen vakavasta tapauksesta – mutta siihen vaaditaan jo paljon, sillä suomalaiset ovat hyvinkin tottuneet väkivallasta uutisointiin.

Oletetun lintukotomme pinta lohkeilee palasina kun tarkastelemme väkivaltaa tilastojen valossa: Suomi on yksi Euroopan väkivaltaisimmista maista. Kuitenkin, vaikuttaa siltä, ettei itseymmärryksemme ole saanut riittävää herätystä taistellaksemme yhteiskunnan tasolla tätä surullista kehitystä vastaan.

Suomalaiset ovat lahjakkaita tappamaan toisiaan ja väkivallan hiljainen hyväksyntä periytyy sukupolvilta toisille. Jossain muualla olisi jo julistettu kansallinen hätätila.

Meillä sen sijaan puuhastellaan hankkeiden ja projektien kanssa, lakkautetaan turvakoteja ja vedetään resursseja pois ennaltaehkäisevältä työltä. Alueellinen epätasa-arvo väkivallan uhrien palveluissa on tosiasia. Monessa kunnassa hyvinvointiohjelman väkivaltakirjaukset jäävät rahan puutteen vuoksi hoitamatta.

Yhteiskunnallinen keskustelu väkivallasta ajautuu usein kiistelyksi siitä, kuka on suurin uhri ja kenen syystä. Sen sijaan pitäisi puhua keinoista torjua kaikkea väkivaltaa ja tunnustaa suomalaisia naisia, miehiä, vanhuksia ja lapsia koskeva vakava väkivallan uhka arjessamme.

Valistus, valistus ja valistus. Kouluihin pitää tehdä valtakunnallinen valistuskampanja ja armeijassa tavoittaisimme laajasti ikäluokkia. Eihän puolustusvoimillakaan pitäisi olla mitään sisäisen turvallisuuden parantamista vastaan?

Toki väkivaltatekojen rangaistuksiakin pitäisi koventaa ja alkoholin kulutuksella on aina ollut vahva osuutensa suomalaisessa väkivallassa.

Jotta ongelma ei vaikuttaisi niin isolta ja siksi mahdottomalta tarttua, kannattaa se arkipäiväistää ja tehdä ihmisen kokoiseksi. Sitähän suomalainen väkivaltakin on.

Jokainen meistä voi tehdä väkivallan vastaista työtä kysymällä oman kunnan ennaltaehkäisevistä väkivallan vastaisista toimista ja kyseenalaistaa niiden riittävyyden. Jos kysyjä on vielä kuntapäättäjä (mikä Suomenmaan lukijana on hyvin todennäköistä), sen parempi.

Vanhemmat voivat keskustella väkivaltaisesta käytöksestä lastensa kanssa ja olla yhteydessä myös kouluun kysyen, miten siellä kasvatetaan väkivallattomuuteen. Voimme tukea vapaaehtoistyön resursseja tai lähteä itse toimintaan mukaan auttamaan väkivallan uhreja. Voimme myös tehdä työtä alkoholin kulutuksen vähentämiseksi.

Keinoja siis on ja niitä voidaan keksiä lisää. Ydinkysymys lyömättömän Suomen rakentamisessa on, otammeko annettuna, että väkivalta kuuluu yhteiskuntaamme. Vai aiommeko vihdoin tehdä kaikille ymmärrettäväksi, ettei väkivalta ole hyväksyttävää. Meillä, teillä tai missään muuallakaan, missään tilanteessa.

Kristiina Ruuskanen, Keskustanaisten varapuheenjohtaja

Kirjoitus on julkaistu Suomenmaa-lehdessä 16.11.2011