Kansalaispelkuruudesta kansalaisrohkeuteen

Pysähdytkö kadulla auttamaan jos joku kaatuu? Huudatko huomiota herättävästi ihmisen perään, jolta on juuri tipahtanut toinen hanska kadulle? Puututko tilanteeseen, jossa toinen ihminen käyttäytyy pelottavasti toista, yleensä itseään pienempää kohtaan? Soitatko poliisit kun naapurissa on väkivaltatilanne? Painatko ratikan oven avaa-nappia kun joku juoksee ehtiäkseen vaunuun? Olitpa itse kyydissä tai pysäkillä odottamassa.

Vastausvaihtoehtoja on tasan kaksi: Kyllä tai ei. Jälkimmäiseen voi liittää erilaisia selityksiä, mutta kyllä- vastauksen kanssa päästää silti itsensä helpommalla: Kyllä, sillä minun kuuluu tehdä niin. Ei-vastaus on päinvastoin raskas. Vaikka kuinka ajattelee, että ei, joku muu hoitaa, jää mieleen silti epäilys: Mitä jos ei hoidakaan? Ehkä minun olisi pitänyt? Olisin voinut. Olisi pitänyt.

Huh, jo tilanteen kuvittelukin on raskasta, sillä tiedän miltä se tuntuu. Se, että jättää auttamatta, sydämen tai selkärangan tai oikeudenmukaisuuden tajun lähettämästä viestistä huolimatta. Siitä eräänlaisesta sisäisestä nytkähdyksestä huolimatta. Tiedän miltä se tuntuu kun jättää puuttumatta, joskus jopa yhdessä toisten kanssa, silloin kun kukaan meistä ympärillä olevista kanssaihmisistä ei tartu asiaan. Silloin kun olemme oikein porukalla ohi kulkijoita. 

Jos elämässä jotain kadun, niin niitä tilanteita joissa olen jättänyt auttamatta toista ihmistä. Onneksi minulle tarjoutuu koko ajan uusia mahdollisuuksia, pienempiä ja isompia. Ja onneksi olen oppinut tottelemaan paremmin sitä pientä nytkähdystä joka tuntuu kumpuavan sisältäni automaattisesti, samalla kun aivoille vasta alkaa hahmottua, että tässähän voisi jotain tehdäkin. Yritän jatkuvasti opettaa itselleni, että sitä nytkähdystä pitää vain seurata. Uskon nimittäin, että se edustaa minussa ja jokaisessa meistä parasta, ihan ihmisyyden ydintä. 

Uskon, että meissä kaikissa on sisäänrakennettuna oikein tekemisen vaisto.  Toivon vain, että eläisimme hiukan enemmän sen varassa. 

Kirjoitus julkaistu 19.11. Kapua-blogissa.

..niin kuin tahtoisit itsellesi tehtävän

Ressun lukion oppilaskunnan hallitus järjesti 15.11. vaalipaneelin. Paneeli oli yksi parhaista joihin olen koskaan osallistunut: Sali täynnä nuoria, korkeatasoiset alustajat, hyvä puheenjohtaja, asiakysymyksiä. Paikalla oli kuulemma porukkaa myös muista kouluista. Kyllä, ihan vapaaehtoisesti ja omalla ajalla. Asenne oli, ettei politiikka ole mikään vitsi, mutta ei sen pönötystäkään tarvitse olla. Itse vielä korostaisin politiikan tekemisessä sitä, että asiat kiistelevät, eivät ihmiset. Vaikka en olisi samaa mieltä niin kunnioitan silti toista ihmistä ja kuuntelen hänen ajatuksensa, vaalipaneelissakin ..niin kuin tahtoisin itselleni tehtävän.

Kiitos ressulaiset, tätä lisää!! 

Kehyilevät valkoiset naiset

Osallistuin muutama viikko sitten korkeatasoiseen ulko- ja turvallisuuspoliitiikkaa käsittelevään seminaariin. Alustukset olivat monipuolisia ja syleilimme maailmaa, keskustellen myös spesifeistä Suomen ja Euroopan ulkopolitiikan haasteista. Kuitenkin, Afrikka jäi visioissa niin pitkälle horisonttiin, ettei noussut keskusteluun juuri lainkaan.

Koin siis velvollisuudekseni pyytä alustajia kertomaan näkemyksistään oman maamme ja Euroopan yhteistyöstä Afrikan maiden kanssa. Vastaukset käsittelivät lähinnä kehitysyhteistyötä. Hyvä sinänsä, mutta päädyimme vakiokaavaan: Nuori valkoihoinen nainen tuo esille, että eikö olisi tarpeen muistaa myös afrikkalaiset. Kyllä, kaikki toteavat ja korostavat kehitysyhteistyön tärkeyttä.

Afrikka on muutakin kuin kehitysyhteistyötä! Miten olisi vaikka yhteistyö? Ja miten olisi, jos sitä rupeaisivat tekemään myös muut kuin valkoihoiset naiset?

Tarkoitukseni ei ole syrjiä miehiä joille asia on tärkeä, mutta haluaisin muutosta käsitykseen, että on kansallisesti riittävä panostus, että naiset harrastavat kehitysyhteistyötä. Yhteistyöllä afrikkalaisten kanssa on suomalaisille ihmisille ja yrityksille, toimialasta riippumatta, varmasti paljon annettavaa. Pieni liikahdus pois totutulta mukavuusalueelta on ennenkin poikinut innovaatioita ja onnistumisia. Huomio on tärkeä myös Euroopan tasolla.

Johtaja, luotsaa yrityksesi kohti uusia menestyksiä, liity kehyilevien valkoisten naisten joukkoon!

Kirjoitus julkaistu Kapuan blogissa

Poliitikko ei ole roisto

Nyt riittää. Halveksuvat tuhahdukset, ilkeä kyseenalaistaminen ja muiden tekojen perusteella tuomitseminen ovat tulleet tiensä päähän. Poliittista toimintaa ja poliitikkoja kohtaan osoitettu kritiikitön kritiikki ei enää lannista ryhtiäni. Kukaan ei enää saa minua tuntemaan itseäni roistoksi sen takia, että olen mukana politiikassa. Olen roisto, jos olen roisto. Poliittinen toiminta eli yhteisten asioiden hoitaminen kykyjeni, omatuntoni ja oikeustajuni mukaisesti, ei tee minusta huonoa ihmistä. Piste.

Ystäväni, jälleen kerran jätin osallistumatta yhteiseen illanviettoon, en lähtenyt kanssanne leffaan tai lasilliselle koska pohdin muiden keskustalaisten kanssa sosiaalipoliittisia kysymyksiä. Ystäväni, tiedän, että teitä kiinnostaa se jenkkisarja Subilta, mutta minä haluaisin nyt katsoa uutiset. Ystäväni, päivän lehdet ovat nostaneet esille juuri teidän tulevaisuuttanne koskevan asian, mutta lööpistä ette sitä löydä. Ystäväni, tämä yhteiskunta ei ole valmis. Ystäväni, tämä maa rakennetaan yhdessä. 

Sinä poliitikko joka hoidat yhteisiä asioita kykyjesi, omatuntosi ja oikeustajusi mukaan, nosta pää pystyyn. Sinä poliitikko joka pidät lupauksistasi kiinni ja toimit sekä periaatteessa että käytännössä sinulle ja äänestäjillesi tärkeiden asioiden eteenpäin viemiseksi, ole ylpeä ponnisteluistasi. Sinä poliitikko, kerro rohkeasti ja ymmärrettävästi ihmisille mitä se politiikan tekeminen oikein on.  

Sinä kansalainen joka täytät oikeutesi ja velvollisuutesi äänestää, anna valtakirja yhteisten asioiden hoitamiseksi poliitikolle, älä roistolle.

Elämää homouden jälkeen?

20. lokakuuta Yhdysvalloissa ja Kanadassa pukeuduttiin lilaan homoudestaan kiusattujen teinien tekemien itsemurhien takia. Kampanjalla kunnioitettiin erityisesti seitsemän iältään 13-19-vuotiaan pojan muistoa, jotka olivat toisistaan riippumatta hiljattain riistäneet itseltään hengen.

Lähes kaikki nuorista olivat hakeneet opettajilta ja vanhemmiltaan apua sietämättömään koulukiusaamiseen, joka johtui heidän seksuaalisesta suuntautumisestaan. Yksityiskohdat kiusaamisesta ovat järkyttäviä.

Lilaan pukeutumisen lisäksi Amerikan mantereella on nyt saanut alkunsa kampanja ”It Gets Better - Tilanne paranee”. Moni tavallinen ihminen ja julkisuuden henkilö on lähtenyt kampanjaan mukaan omilla kasvoillaan videotervehdysten muodossa. He ovat kertoneet keinoistaan kohdata suvaitsemattomuutta ja kiusaamista rohkaisten nuoria uskomaan parempaan tulevaisuuteen. Kampanjan tarkoituksena on, ettei yksikään nuori enää päätyisi itsemurhaan muiden ihmisten suvaitsemattomuuden takia.

Mietin, miltä Suomessa käyty ”homokeskustelu” on seksuaali-identiteettinsä kanssa ehkä hämillään olevasta nuoresta tuntunut. Entä, kuinka moni suomalainen nuori joutuu koulukiusatuksi sen takia, kummasta sukupuolesta viehättyy? Huolestuneissa keskustelunavauksissa koulukiusaamiseen liittyen ei tätä näkökulmaa ole paljonkaan tuotu esiin.

Kaapista ulos tulemisen pitää merkitä myös sitä, että elämää on senkin jälkeen. Hyvää elämää, arvokkaana ihmisenä, huolimatta seksuaalisesta suuntautumisesta. Tätä viestiä olisi meidän suomalaistenkin syytä välittää toisillemme.