Lehtien pikku-uutisista on voinut viime aikoina taas lukea useista suomalaisista väkivallan teoista. Nainen surmattiin raa'asti, miesten ilta päättyi tappoon, isä epäillään lastensa murhasta..
Nämä uutiset eivät useinkaan ylitä television iltauutisten kynnystä ellei ole kyse poikkeuksellisen vakavasta tapauksesta – mutta siihen vaaditaan jo paljon, sillä suomalaiset ovat hyvinkin tottuneet väkivallasta uutisointiin.
Oletetun lintukotomme pinta lohkeilee palasina kun tarkastelemme väkivaltaa tilastojen valossa: Suomi on yksi Euroopan väkivaltaisimmista maista. Kuitenkin, vaikuttaa siltä, ettei itseymmärryksemme ole saanut riittävää herätystä taistellaksemme yhteiskunnan tasolla tätä surullista kehitystä vastaan.
Suomalaiset ovat lahjakkaita tappamaan toisiaan ja väkivallan hiljainen hyväksyntä periytyy sukupolvilta toisille. Jossain muualla olisi jo julistettu kansallinen hätätila.
Meillä sen sijaan puuhastellaan hankkeiden ja projektien kanssa, lakkautetaan turvakoteja ja vedetään resursseja pois ennaltaehkäisevältä työltä. Alueellinen epätasa-arvo väkivallan uhrien palveluissa on tosiasia. Monessa kunnassa hyvinvointiohjelman väkivaltakirjaukset jäävät rahan puutteen vuoksi hoitamatta.
Yhteiskunnallinen keskustelu väkivallasta ajautuu usein kiistelyksi siitä, kuka on suurin uhri ja kenen syystä. Sen sijaan pitäisi puhua keinoista torjua kaikkea väkivaltaa ja tunnustaa suomalaisia naisia, miehiä, vanhuksia ja lapsia koskeva vakava väkivallan uhka arjessamme.
Valistus, valistus ja valistus. Kouluihin pitää tehdä valtakunnallinen valistuskampanja ja armeijassa tavoittaisimme laajasti ikäluokkia. Eihän puolustusvoimillakaan pitäisi olla mitään sisäisen turvallisuuden parantamista vastaan?
Toki väkivaltatekojen rangaistuksiakin pitäisi koventaa ja alkoholin kulutuksella on aina ollut vahva osuutensa suomalaisessa väkivallassa.
Jotta ongelma ei vaikuttaisi niin isolta ja siksi mahdottomalta tarttua, kannattaa se arkipäiväistää ja tehdä ihmisen kokoiseksi. Sitähän suomalainen väkivaltakin on.
Jokainen meistä voi tehdä väkivallan vastaista työtä kysymällä oman kunnan ennaltaehkäisevistä väkivallan vastaisista toimista ja kyseenalaistaa niiden riittävyyden. Jos kysyjä on vielä kuntapäättäjä (mikä Suomenmaan lukijana on hyvin todennäköistä), sen parempi.
Vanhemmat voivat keskustella väkivaltaisesta käytöksestä lastensa kanssa ja olla yhteydessä myös kouluun kysyen, miten siellä kasvatetaan väkivallattomuuteen. Voimme tukea vapaaehtoistyön resursseja tai lähteä itse toimintaan mukaan auttamaan väkivallan uhreja. Voimme myös tehdä työtä alkoholin kulutuksen vähentämiseksi.
Keinoja siis on ja niitä voidaan keksiä lisää. Ydinkysymys lyömättömän Suomen rakentamisessa on, otammeko annettuna, että väkivalta kuuluu yhteiskuntaamme. Vai aiommeko vihdoin tehdä kaikille ymmärrettäväksi, ettei väkivalta ole hyväksyttävää. Meillä, teillä tai missään muuallakaan, missään tilanteessa.
Kristiina Ruuskanen, Keskustanaisten varapuheenjohtaja
Kirjoitus on julkaistu Suomenmaa-lehdessä 16.11.2011
